Blogi | 24.6.2016

Juhannusaatto Akropoliilla

Lähestyn kallioista rauniokukkulaa pienet väristykset selkäpiissä. Akropolis on ehkä maailman kuvatuin matkailukohde, mutta silti jokainen nousu sinne omin jaloin tuntuu ainutlaatuiselta. Tunnelman kruunaa ankara helle, aivan kuin kiipeäisi saunassa laude lauteelta sata metriä ylöspäin.

Akropoliin asemaa eurooppalaisen sivistyksen symbolina eivät horjuta valtakuntien kaatumiset, kansainvaellukset, ohimenevät talouslamat tai kulkutaudit. Marmorista rakennetut rauniot katselevat ihmisen pyristelyä tyyninä ja vakaina, ehkä vähän enimmälle turhuudelle hymähtäen.

Kirsti Simonsuuri aloitti matka- ja pohdiskelukirjansa Akropolis lauseella ”Ajoin yöllä Ateenan keskustaan kaksi merta ylitettyäni ja taivallettuani kahdentuhannen kilometrin ajomatkan.” Siinä on sopivaa hartautta. Nöyränä tänne pitää saapua, kuin talonpoika katedraaliin, pitkien matkojen takaa.

Vuosisatojen kuluessa Ateena on ollut milloin kenenkin vieraan hallitsema, välillä on koettu itsenäisyyttäkin. Akropoliilla on liehunut monenvärisiä lippuja, kiviportaita ovat kopisuttaneet sotilassaappaat kaikista ilmansuunnista. Nykyisellään maa ja kansa ovat kansainvälisen rahoitusjärjestelmän elinkautisvankeja.

Professori Stathis Kalyvasin Modern Greece – What everyone needs to know olisi hyvä olla jokaisella poliitikolla ja pankkiirilla salkussaan, kun matkustaa Kreikkaan. Kalyvas tiivistää 200 vuotta lähihistoriaa (Kreikassa se on lähihistoriaa) 200 sivuksi kuvausta itsenäistymisestä, vaikeakulkuisen maan kehittämisestä, sodista Balkanilla, saksalaismiehityksestä, sisällissodasta sekä sotilasvallasta ja demokratian palauttamisesta. On hyvä ymmärtää, että maa jota pidämme demokratian kehtona, on saanut nauttia itse siitä vasta 40 vuotta. Ja samasta syystä jokainen mielenosoitus on niin raivokas. Pelko vapauden menettämisestä on niin lähellä pinnan alla.

Tänä kesänä Syntagma-aukio on hiljaisempi, mutta saaristossa kuhisee, kun tuhannet ihmiset vaeltavat Lähi-idän sota-alueilta Kreikan kautta länteen. Tätäkö eurooppalainen historia ja nykyisyys on? Valta vaihtuu, ihmiset pakenevat milloin mitäkin. Miten tästä suurta ja pysyvää on pystytty täällä luomaan? Onko sen lähteenä ollut juuri se kulttuurien hankaus, kosketus, jatkuva yhdistyminen ja erkaneminen?

Juhannusaaton iltana suomalainen katsoo kokkoon ja järven yli horisonttiin. Rantapensaissa mölisee joku. Täällä Akropolis vaikenee iltahämärän usvassa, vain autontorvien taukoamaton kuoro pauhaa. Lykavittos-vuorelta katsottuna Akropolis nousee ylväänä modernin pääkaupungin yläpuolelle. Kaukaa katsoessa en näe kerjäläisiä ja kaduilla nukkujia, vain antiikin ja ikuisuuden maiseman. Siksi se on kaikkien turistioppaidenkin kansissa.

Yksi rosvotarina palaa mieleen, kun laskevan auringon säteet värjäävät Parthenonin temppelin pylväikön ja kuuluisat karyatidit punertaviksi. Brittiläinen lordi Elgin ihastui niiden kauneuteen niin pahanpäiväisesti, että kähvelsi yhden Lontooseen vuonna 1801. Simonsuuren mukaan patsas on ahtaassa huoneessaan British Museumissa yksin ja happea vailla. Parempi olisi palauttaa.

Ateenan illassa on aina tungosta, mutta sijaa löytyy kulkijoille. Saarillakin pakolaiset ja parempaa elämää etsivät saavat apua, vaikka Kreikalla menee kuinka huonosti. Moni meillä pelkää kulttuurimme puolesta. Tulokkaissa saattaa kuitenkin olla uuden eurooppalaisen sivistyksen lähettiläitä. Sieltä ne Välimeren yli tulivat antiikin viisaistakin monet.

Alpo Räinä