viestintäkirjoja
Blogi | 19.12.2018

Uusia kirjoja viestinnästä – hyvän tekeminen ei käy käden käänteessä

Viestintä elää kiihkeää uudistumisen ja kasvun aikaa, joten oppaita, neuvoja ja vinkkejä kaivataan. Viestinnän tekijöiden on päivitettävä osaamistaan koko ajan, ja kyllä hyvä kirja mielestäni puolivillaisen seminaarin päihittää niin sisällössä kuin hinnassakin. Muutaman tunnin tapahtumasta saa (työnantaja) pulittaa herkästi useamman satasen, kun kelpo kirjan saa muutamilla kympeillä, ja sitä voi kierrättääkin.

Vuoden 2018 aikana on julkaistu useita suomalaisia tietokirjoja, jotka käsittelevät viestinnän eri osa-alueita ja ajankohtaisia ilmiöitä. Niistä huokuu paitsi asiantuntemus, mutta myös se, että viestintä on sata kertaa nopeampaa kuin siitä huolella kirjoittaminen. Esimerkit ja aineistot ovat osin ehtineet vanhenemaan käsiin. Onko se ongelma vai ei, lue ja päättele itse.

Otin kesällä ja syksyllä luupin alle Pekka Isotaluksen, Jari Jussilan ja Janne Matikaisen toimittaman Twitter viestintänä – Ilmiöt ja verkostot (Vastapaino), Sallamaari Muhosen Somekohut ja mainekriisit (Mainostajat), Terhi Upolan Livenä ja läsnä – Verkon uudet juttutyypit (Art House) sekä tuoreimpana Kaisa Kuritun opuksen Yritysvastuuraportointi – Kiinnostavan viestinnän käsikirja (Alma Talent). Kaikki antavat pätevää selkänojaa viestinnän käytännön valintoihin ja johtamiseen, mutta samanlaisia ne eivät ole.

Tutkija tviittaa ja konsultti twiittaa

Twitter elää vain hetken, mutta hämmentävästi Twitter viestintänä -kirjan lähdeaineistosta iso osa tulee vuosien takaa, vuoden 2015 eduskuntavaalien ajoilta ja kauimmaiset vuosilta 2010–2011. Twitterin elinkaaressa seitsemän vuotta on galaktinen aikakausi. Muutama yleistaulukko, muun muassa Twitterin seuratuimmat, on toki päivitetty kirjan mennessä painoon marraskuussa 2017. Teosta luonnehditaan ensimmäiseksi tutkimukseen perustuvaksi kirjaksi Twitteristä viestinnällisenä ilmiönä ja viestinnän välineenä, joten kai sen ote saa ollakin ajattomampi kuin muiden tässä kuvattujen. Lukukokemuksenakin se on koulumaisempi eli lukija saa tehdä tosissaan töitä päästäkseen eteenpäin raskaiden lauserakenteiden kanssa.

Toinen kysymys, jonka Twitter viestintänä herättää, liittyy sen painopisteisiin. Kirja koostuu artikkeleista, jotka kertovat poliitikkojen tviittaamisesta sekä median ja Twitterin yhteydestä. Yritysten ja niiden edustajien sekä yksityishenkilöiden Twitterin käytöstä ei puhuta, vaikka mittava osa näkyvimmistä käyttäjistä on heitä.

Kun olen punnertanut satakunta sivua, havaitsen yhden eron kielenkäytössä: tutkijalta lähtee aina tviitti, kun esimerkiksi alla mainitut Muhonen ja Upola sekä Markkinointi & Mainonnan toimitus puhuvat twiittaamisesta. Yliopistoväen mielestä ilmiö on niin arkipäivää, että he suosivat suomalaisempaa kirjoitusasua.

Someviestinnän katekismus

Kun paljon tekee, aina jotakin menee pieleenkin. Sallamaari Muhonen antaa kirjassaan hiottuja vinkkejä yllättävissä tilanteissa pärjäämiseen ja niihin valmistumiseen. Esimerkit ovat osin tuttuja pikkukohuja, osin isompia. Ne on kuvattu napakasti, joten tarinoiden opetukset nousevat varmasti esiin. Kiteytys on tiukkaa ja viety niin pitkälle, että lopputulos on paremminkin pamflettimainen opinkappaleiden kokoelma kuin kirja. Mutta juuri sellaisena erittäin toimiva.

Viimeisissä kappaleissa Muhonen kertoo Espoon Sellon kauppakeskuksen ampumistragediasta vuonna 2009 ja miten se muutti HOK-Elannon viestintää, ja kuinka vähän organisaation kokemuksia on hyödynnetty laajemmin. Panee miettimään, että suurten kuluttajapalveluorganisaatioiden on pidettävä yllä huomattavia valmiuksia reagoida kohuihin, väärinkäsityksiin ja tahallisiin mustamaalaustempauksiin, ja että ennakointi on kuitenkin se, jota tehdään liian vähän.

Jos kirjoitat työksesi verkkoon, lue tämä kirja

Verkkokirjoittaminen ja verkkosisällöt on sotkuinen kokonaisuus, johon on kaivattu selkoa jo vuosia. Nyt sitä tulee: Terhi Upolan Livenä ja läsnä kokoaa laajan ohjeistuksen median ammattilaisille, mutta kirja toimii pätevänä apuna monelle muullekin sisällöntuottajalle.

YLE:llä verkkotuottajana työskentelevä Upola on jäsennellyt tekstin uutismedian näkökulmasta. Hän jakaa verkkouutisoinnin seitsemään toteutusohjeeseen: vie tapahtumien keskipisteeseen, kerro tarina, julkaiset juttusi jatkumona, käytä persoonaasi, tee yhdessä yleisön kanssa, anna yleisön kokeilla ja kokea itse sekä näytä, älä kerro. Sama jaottelu istuu laajan verkkosisällön tekijälle myös yritysviestinnässä tai viestintätoimistossa.

Varsinkin kirjan alkupää on osuvaa ja raikasta, vaikka yksityiskohtia ja toistensa kaltaisia termejä on paljon. Hyvät esimerkit konkretisoivat johtopäätöksiä ja helpottavat lukemista. Saat paljon mietittävää, kuten miksi paikallislehden tai valtamedian ei todellakaan kannata kertoa samaa uutista samalla tavalla. Tai miksi tarina on luonnollinen tapa saada ihminen kiinnostumaan. Tai mikä ero tekstillä ja videolla on uutisvälineenä. Upola ryydittää tarinaansa myös kansainvälisillä lähteillä, ja mikä ettei: mediahan on mitä kansainvälisin ilmiö. Enemmän tällaista.

YLE taitaa tutkia aika paljon tiedonvälityksen ja viihteen rajamaastoa. Se tulee mieleen kappaleista, joissa Terhi Upola käsittelee yleisön mukaan ottamista ohjelmien ja sisältöjen tekemiseen. Niitä on opiskeltu meillä ja maailmalla, joten veronmaksajalla on lupa odottaa jotakin uutta piakkoin.

Yritysvastuun dilemma – välttämättömyys vai kallis harrastus?

Kaisa Kurittu on Suomen johtavia yritysvastuuviestinnän konsultteja. Sektori on kapea ja erikoistumista vaaditaan. Hänen uunituore kirjansa Yritysvastuuraportointi tekee ansiokasta työtä. Kansien väliin on listattu seikkaperäisesti kaikki mitä pitää tehdä laadukkaassa raportoinnissa. Oikeastaan ainoa ohueksi jäävä kappale on alun perustelu miksi GRI-raportointia kannattaa tehdä.

Monille yritysjohtajille yritysvastuun käsite nostaa ryppyjä otsalle: onko se vain teoreettista puuhastelua vai voiko se joskus tuoda siihen investoidun ajan ja rahan monikertaisena takaisin? Kuka sitä odottaa tai vaatii?

Terveellistä perusluettavaa on selostus raportoinnin alusta 1990-luvulla ja kehittymisestä viimeisimmäksi GRI-standardiksi, joka Kaisa Kuritun sanoin on ”tehty kuten standardit kuuluu tehdä: monimutkaisella ja kapulakielisellä tyylillä, jossa koodinumeroita ja sisäisiä viittauksia ei ole säästelty”. GRI-standardi tuli voimaan vuonna 2016, joten asia on tuoretta. Alaotsikon mukaisesti Kaisa kirjoittaa kiinnostavasti, vaikka aihe on vaativa ja käsitteellinen.

GRI-raportin tekijänkin kirja päästää peloistaan: raportointi aukeaa ja ohjeet ovat konkreettiset. Kirjoittamista on luvassa lujasti, mutta näillä nuoteilla siitä selviää.

 

Alpo Räinä