Blogi | 6.8.2017

Vahva identiteetti kestää vaikka mitä

Suurten maiden ykkösrivin kirjallisuutta luetaan kouluissa maailmankirjallisuuden valioina. Pienempien kulttuurien kirjallisilla helmillä on toisenlainen asema: niitä harva ulkomaalainen on lukenut, mutta ne ovat maidensa tai kielialueidensa identiteetin kulmakiviä. Suomesta osaamme hyviä esimerkkejä nimetä vaikka unissamme, mutta vähintään yhtä kirkkaita soihtuja löytyy Virosta.

Kesällä julkaistiin useita laajoja arvioita A.H. Tammsaaren elämäkerrasta Nuoren Viron omatunto. Kirjan takaa löytyy Juhani Salokannel, joka on kääntänyt Tammsaaren viisiosaisen pääteoksen Totuus ja oikeus. Tammsaare kirjoitti tuotantonsa pääteokset 1920- ja 30-luvuilla ja ne henkivät vasta itsenäistyneen maan arvoja. Kirjailija kuoli keväällä 1940, joten hän säästyi näkemästä neuvostomiehitystä ja siitä seurannutta puolen vuosisadan kurjuutta.

Lehtien kirjallisuusarvostelijat yltyivät sanailemaan, että kyseessä on Viron Väinö Linna ja Aleksis Kivi samassa persoonassa, joten oli pakko lukea ainakin elämäkerta. Juhani Salokannel on tehnyt arvokasta työtä, sillä Totuus ja oikeus oli käännetty suomeksi aikanaan vain osittain.

Maine ei ole syntynyt mehukkaista kansankuvauksista, vaan virolaisten historian avaamisesta kirjallisuuden kautta. Kun Tammsaare kirjoitti teoksiaan, maan historiaa ei oltu ehditty kirjoittaa tai tutkia viroksi, vain saksaksi.

Jos Suomessa käsiteltiin niihin aikoihin yhteiskuntaluokkien yhteenhitsautumista sisällissodan jälkeen, virolaisten isot kysymykset ovat paljon kauaskantoisempia. Tammsaaren kirjoissa puidaan monin tavoin irtautumista 700-vuotisesta saksalaiskulttuurista – se on niin pitkä jakso, että sen jälki ei noin vain katoa. Katkeruuteenkin oli syytä: muun muassa kuuluisia laulujuhlia alettiin pitää maaorjuudesta vapautumisen muistoksi 1860-luvulla. Yli sata vuotta myöhemmin, 1980-luvulla, niistä muodostui varaventtiili itsenäisyyshaaveille.

Virolaista kirjallisuutta lukiessa ei voi olla ajattelematta kuinka läheltä piti, että emme itse joutuneet samaan kurimukseen toisen maailmansodan jälkeen. Ennen itsenäisyyden palauttamista 1991 virolaiset kirjailijat virittivät sanomansa niin hienovaraiseksi, että ilman kulttuuritaustaa on vaikeaa tunnistaa kaikkia merkityksiä. Silti ei ole pahitteeksi poimia kirjastokäynnillä mukaan muun muassa Mati Untin, Viivi Luikin, Jaan Krossin, Jaan Kaplinskin tai Johan Viidingin tekstejä. Rankalla kädellä neuvostosortoa kuvaa Imbi Paju.

Vinkkilistan täydentää presidentti Lennart Meri. Presidentin tekstikokoelma Tulen maasta, jonka nimi on Viro alleviivaa jo nimellään, kuinka heikosti tunnemme eteläistä naapuriamme.

Satavuotinen itsenäisyytemme saattaa hämätä ajattelemaan, että meillä on pidemmät perinteet kuin virolaisilla, joiden ajanlasku käynnistyi vasta sukupolvi sitten, kun neuvostovalta nujertui. A.H. Tammsaaren kirjojen tarinat osoittavat, että virolaisuus sisältää on niin paljon kerroksista identiteettiä, että se kestää valtavissakin paineissa. Ja on siksi kestänyt.

Alpo Räinä